Kirjoittaja: Anna Napola

Olen valmistunut sairaanhoitajaksi viime vuosikymmenellä. Useilla tuolloin hoitamillani potilailla oli päihdeongelma. Nykyisessä työssäni kohtaamiset päihteitä haitallisesti käyttävien kanssa ovat lyhyitä, muutamasta minuuteista tunteihin kestäviä hetkiä elämässä.

Sosiaali- ja terveysministeriön (STM) mukaan päihteillä tarkoitetaan alkoholia, sen korvikkeita, huumausaineita ja päihtymistarkoitukseen käytettyjä lääkkeitä. Väitän, että tähän maahan pohjoiseen ja kylmään on siunaantunut harvaan henkilöitä, jotka eivät koskaan ole olleet  päihteen tai päihteiden käyttäjiä. Päihdekeskustelu koskettaa vähintäänkin välillisesti lähes jokaista suomalaista: käyttäjänä, läheisenä tai ainakin veronmaksajana. Siksi toivoisin, että kaikilla asianosaisilla asemasta tai elämäntilanteesta riippumatta olisi tasapuolinen mahdollisuus tuoda julki oma näkökulmansa päihteistä käytävään keskusteluun.

Aiemmassa puinnissa Mikko Salasuo nosti kiinnostavalla tavalla esiin, kuinka suppeaa päihdekeskustelu on, jos keskitytään pelkästään siihen liittyvään terveysparadigmaan. Kattavamman kokonaiskuvan päihteiden käytön syistä ja seurauksista varmasti saa tarkastelemalla aihetta terveyspoliittisten kannanottojen ja lääketieteen lisäksi esimerkiksi käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteitten näkökulmista.

Mikä sitten on haitallista päihteiden käyttöä ja milloin päihteen rooli käyttäjän elämässä  on hallitseva siten, että voidaan puhua päihderiippuvuudesta? Alkoholin suhteen käytön haitallisuuden arkielämän kontekstissa tuntuu ratkaisevan lasin kallistelun motiivi: onko tarkoitus kohottaa onnen ja menestyksen malja, vai paeta tappiota ja häpeää pullo koipien välissä. Alkoholin käyttö mielihyväsävytteisten elämysten generaattorina on yleisesti hyväksyttyä. Pahoinvoinnin hoidossa sitä pidetään ongelmallisena, ehkä jotenkin säälittävänä heikkoutena. Elämässään menestystä voittaneet ovat ne, jotka piirtävät oikeuden, kohtuuden sekä moraalin rajat kulttuuriin ja lainsäädäntöön.

On kuitenkin hyvä muistaa, että myös  kohtuukäyttäjä tai absolutistikin, saattaa pilleripurkin ja pullopussin sijasta piilottaa kaappiinsa muun laatuisia luurankoja: syömishäiriöinen oksennus-, surusyöjä sipsipussin. Yksi hakkaa heikompiaan, toinen pentele pettää, kolmas hyväkäs hyväilee pajatsoa. Yhä useamman vikatikki on pikavippi. Ja sehän on vissi, että halut on hiirelläkin ja panot papilla.

Harva meistä on rautaa. Olkoonkin tuo korrektisti ”henkilökohtaiseksi ongelmaksi” nimetty mörkö säilynyt salarakkaana tai graavattu näyttävästi viihdelehtien sivuilla,  se tavallisesti aiheuttaa voimakkaaita syyllisyyden, häpeän ja heikkouden tunteita, ei yksin päihderippuvaisessa, vaan myös hänen lähipiirissään. Ulkopuolisesta avusta hyötyy se, joka on niin vahva, että kykenee nostamaan mörkönsä pöydälle ja on motivoitunut hoitoon. Läheisten rooli tuen antajina on tällöin ensiarvoisen tärkeä.

Jos päihteiden käytön motiiviksi lievimmissä muodoissaan katsotaan satunnainen mielihyväsävytteisten elämysten tavoittelu, voisi toisen äärimmäisyyden muotoa edustaa  esimerkiksi kaupunkikuvaamme kuuluva kadunmies. Kun edellä mainittu kaveri seuraavan kerran horjuen rysähtää kylkeesi ruuhkabussissa, saattaa otsasi rypistyä harmista ja sieraimesi supistua tosielämän tuoksuista. Altistapa tällä kertaa itsesi pienelle ajatusleikille: voisinko itse ajautua samaan tenulta ja toivottomuudelta haisevaan todellisuuteen, esimerkiksi jonkin oikein vaikean elämäntilanteen seurauksena?

Utopiassani onnellisemmasta yhteiskunnasta olisi kaikilla syntyvillä lapsilla tasa-arvoiset lähtökohdat rakentaa itsensä näköinen onni ja elämä. Todellisuudessa tasan eivät käy nallekarkit nassikoille: joukossamme on liian paljon ihmisiä, joiden loistava tulevaisuus on ollut vaakalaudalla jo hedelmöityksen hurmiosta lähtien. Einari Epätoivo tai sisarensa Kassi-Alma puhkeaa harvemmin hyvin- kuin pahoinvoivan, vakavaraisen kuin varattoman perheen vesasta.

Sosiaalisten ongelmien ketjuuntuminen sukupolvelta toiselle tulisi yhteiskunnassamme kyetä tai vähintään pyrkiä katkaisemaan, sillä mahdollisen päihderiippuvuuden syntyä ei Alman eikä Einarinkaan tapauksessa ratkaise pelkkä geeniperimä. Lapsuuden ja nuoruusajan turvallinen kasvuympäristö, rajat ja rakkaus ovat edelleen mitä olennaisimpia fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin turvaajia myös aikuisuudessa. Suojatekijöistä huolimatta voi maailman ihanimmasta ja  rakastetuimmastakin lapsesta tulla päihderiippuvainen, sillä esimerkiksi hoitamatta jääneet mielenterveyden- tai neuropsykiatriset häiriöt voivat toimia altisteina vaikeissa tilanteissa. Joskus rajojen koettelu ja elämysten etsintä voi yksinkertaisesti karata lapsen ja aikuisenkin lapasesta.

Lasten ja nuorten ongelmien havaitseminen ja ennen kaikkea varhainen puuttuminen niihin on huoltajien ohella koko yhteiskunnan vastuulla riippumatta siitä, onko eri toimijoiden tavoitteena inhimillisen kärsimyksen minimoiminen, kansaterveyden parantaminen tai sosiaali- ja terveysmenojen karsiminen. Erittäin turhauttavaa on ollut seurata 1990-luvun laman käynnistämää julkisen sektorin alasajoa, josta eniten kärsivät ne, jotka kaikkein eniten hyötyisivät laadukkaista peruspalveluista. Esimerkkinä mainittakoon päiväkotien ja koulujen jatkuvasti suurenevat ryhmäkoot, koulunkäyntiavustajien kitsas palkkaaminen, sekä sosiaalikuraattoreille ja kouluterveydenhoitajille kohdistuvat valtavat oppilasmäärät. Olemme jo joutuneet tilanteeseen, jossa yksittäisen lapsen tai nuoren pahoinvointi voi jäädä kasvattavilta aikuisilta aivan liian helposti huomaamatta, tai siihen ei yksinkertaisesti ole resursseja tehokkaasti tarttua.

Uskon että mielenterveysongelmista ja päihteistä koituvien inhmillisten ja taloudellisten haittojen vähentämisen ja ehkäisyn avaimet ovat ennen kaikkea nuorten, mutta myös vanhempien ikäryhmien syrjäytymiskehityksen ehkäisemisessä. Esimerkiksi STM:n ja sen alaisuudessa toimivan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) julkaiseman päihteitä  käsittelevän materiaalin peusteella Suomessa on runsaasti tietoa ja sitä soveltavaa osaamista  kehittää edelleen hyväksi koettuja ja luoda uusia, käyttäjälähtöisiä mielenterveys- ja päihdepalveluita. Kohteliaan hatunnoston osoitan useille järjestöille, jotka asiantuntevasti ja suurella sydämellä antavat panoksensa suomalaiselle mielenterveys- ja päihdetyölle.

Utopiassani onnellisemmasta yhteiskunnasta mielenterveys- ja päihdesairauksista kärsivät voivat kokea olevansa arvokkaita ihmisiä. Arvostus näkyisi kuntien ja muiden julkiselle sekorille palveluja tuottavien tahojen, muun muassa sairaanhoitopiirien budjeteissa yhtä vaikuttavasti kuin esimerkiksi keski-ikäisten miesten perinteisten elintasosairauksien hoitamisen panostuksissa. Mielenterveys- ja päihdepotilaiden hoito olisi tehokasta ja pitkäjänteistä myös suunnitelmien ja raporttien ulkopuolella (ja täyttäisi edes lainsäädännön velvoitteet). Hoitoon päästäkseen ei tarvitsisi uhata itsemurhalla tai jopa päättää päivänsä, kun apua ei saa ajoissa. Alkaa kuitenkin olla jo kiire luoda se legendaarinen toimiva avohoitojärjestelmä, joka niin ikään edellisen laman jälkeen jäi luomatta korvaamaan lakkautettuja laitospakkoja.