Kirjoittaja: Mikko Salasuo

Päihteiden käyttöä tarkastellaan nykyisin lähes yksinomaan lääketieteen ongelmanäkökulmasta. Tämä koskee niin alkoholia, tupakkaa kuin huumausaineiksi luokiteltavia aineita sekä lääkeaineiden väärinkäyttöä. Tällaisen diskurssin hegemoniassa on eettisesti kyseenalaista tuoda esiin päihteiden positiivisia vaikutuksia. Tämä aiheuttaa melko ambivalenssin keskusteluilmapiirin, sillä keskiverto kansalainen liittää esimerkiksi alkoholiin pikemminkin hauskanpitoon, iloon ja juhlaan liittyviä merkityksiä.

Ongelmanäkökulma ei tee ymmärrettäväksi sitä, miksi päihteitä käytetään – paitsi patologisoivalla tavalla. Todellisuudessa äärimmäisen harva nauttii alkoholia, tupakoi tai käyttää esimerkiksi kannabista fatalistisin motiivein. Näkökulmaa onkin syytä avartaa, sillä ymmärtämällä paremmin päihteiden yksilöllisiä, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä voidaan myös selittää niiden käyttöä. Ongelmalähtöinen puhetapa ei ole myöskään luonnollinen, sillä ihmiskunnan tiedetään päihdyttäneen itseään läpi olemassa olonsa. Olisi naiivia kuvitella, että terveysvimmainen 2000-luku toisi päihteiden yhteiskunnalliseen paikkaan välittömiä muutoksia. Mitä nämä muut näkökulmat sitten voisivat olla? Nostan esimerkiksi vaihtoehtoisen näkökulman tupakointiin.

Tupakka nautintona

Rauno Lahtinen kirjoittaa teoksen Savun lumo alkusanoissa: ”Kaikki tietävät, että savu on haitaksi ja lopulta ehkä kuolemaksi. Tupakassa täytyy kiehtoa jokin muukin kuin vain sen maku”.

Suomessa on tällä vuosituhannella ilmestynyt hyvin niukasti kirjoituksia tupakasta nautintona – yhteiskunnallinen ilmapiiri ei salli tällaista näkökulmaa. Dosentti Juha Partanen uskaltautui kuitenkin Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä vuonna 2005 kuvaamaan avoimesti suhdettaan tupakkaan ja nautintoon:

Makuelämyksen ja aivojeni kaipaaman nikotiinin lisäksi tupakointi tarjoaa muitakin iloja. Olen oppinut nauttimaan savun estetiikasta. Savu tekee näkyväksi hengityksen, jokaisen elävän olennon perustoiminnan. Kun poltan, tulen tietoiseksi siitä, että hengitän, olen elossa. Puhallan savun suustani, hengitykseni aaltoilee ympärilläni, muotoutuu kuulaiksi pilviksi ja taipuisiksi köynnöksiksi, keijujen kiharoiksi; puhaltamani savu ja suoraan sikarista lähtevä sinertävämpi savu kietoutuvat toisiinsa ja kohoavat kohti korkeutta. Puristan huuleni kevyesti yhteen, muovaan pieniä savurenkaita, jotka hitaasti hajoavat. Savu on aineista haurain. Keveydessään ja aineettomuudessaan, arvaamattomissa liikkeissään se on mielikuvieni ja haaveitteni kaltainen.

Partanen kertoo sikarien olevan osa hänen persoonallisuuttaan ja elämäänsä – tärkeä rituaali niin kirjoittaessa kuin muussa arjessa. Nuorempana tupakka oli hänen ja parhaiden ystävien välinen sosiaalinen side. Pojat kävivät yhdessä välitunneilla tupakalla ja erottautuvat siten muista. Tupakka oli Partaselle myös aikuistumisen symboli ja merkki.

Partasen Tupakoitsijan tunnustuksia ei ole kaunokielisyydestään huolimatta ylistys tupakoinnille ja kirjoittaja tuntee hyvin myös terveysriskit. Sen sijaan kirjoitus avaa jopa hieman tarkoitushakuisesti vaihtoehtoisen näköalan päihteisiin – nautinnon.

Tupakoitsijan tunnustuksia -kirjoituksesta löytyy niin yksilöllinen nikotiinin tuottama kuin eksistentiaalisemman nautinnon ulottuvuus. Myöhemmällä iällä Partanen siirtyi pikkusikareihin, koska kertoo niiden luoman imagon kiehtoneen häntä. Tupakointi onkin paljon muuta kuin vain terveysongelma. Sama koskee alkoholia ja useita huumausaineita.

Rajaamalla päihdekeskustelun terveysparadigmaan emme tavoita käytön motiiveja ja nautinnon eri ulottuvuuksia. Tämä taas johtaa siihen, että terveyspuhe jää suurimmalle osalle päihteiden käyttäjistä ulkokohtaiseksi ja hypoteettiseksi. Päihteitä käytetään hyvin usein niistä saatavan nautinnon vuoksi, mutta sen kuulee liian harvoin julkilausuttavan. Miten voidaan rajoittaa, kohtuullistaa tai vähentää jotain sellaista, jonka perimmäinen motiivi jää keskustelun ulkopuolelle?