Kirjoittaja: Marko Hamilo

Terho Pursiainen tuntuu ajattelevan, että parasta onnellisuuspolitiikkaa on tarjota ihmisille mahdollisimman paljon elämäntapavaihtoehtoja, joista valita se, jolla juuri kyseinen yksilö tulee onnelliseksi. Tavallaan minäkin pidän tuollaista ajattelutapaa hyvin perusteltuna. Mitenkäs liberaali muutenkaan voisi ajatella.

Mutta tietyllä tavalla kyse on toisesta onnellisuuden paradoksista – jos siis ensimmäinen on se, että lisää kokonaistuotantoa ei tietyn rajan jälkeen enää paranna väestön keskimääräistä onnellisuutta. Nimittäin valinnanvarakaan ei aina ole hyväksi. Jos homolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin elää kulissielämää heteroiden yhteiskunnassa, hän tuskin on kovin onnellinen. Mutta rajahyödyt laskevat tässäkin: valitettavasti lähdettä en nyt muista, mutta tutkimusnäyttöä on siitäkin, että kun valittavien vaihtoehtojen määrä nousee yli tietyn kyllästymispisteen, valinnanvara herättää jo enemmän ahdistusta kuin iloa.

Vielä yksi asia, jossa realistinen ihmiskuva voisi auttaa onnellisuuspoliitikkoja. Se on muutosnopeus. Sopeutuminen uusiin asioihin, uusiin arvoihin ja uusiin ajattelutapoihin on usein psykologisesti kuormittavaa. Muutosvastarinta on tietysti nykykulttuurissamme kauhean paheksuttavaa, mutta siitä koettu häpeä tuskin vähentää muutoksen kuormittavuutta.

Koska tiede ja teknologia sekä globalisaatio tuovat mukanaan yhteiskunnallisia muutospaineita joka tapauksessa, on ehkä hyväksi, että yhteiskunnan intomieliset ja idealistiset uudistajat eivät kauhean paljon lisäisi tarpeetonta kulttuurista muutosta.

Monet muutokset voivat olla sinänsä järkeviä ja hyviä. Hitaan muutoksen puolesta kuitenkin puhuu se, että näin ihmiset saavat rauhassa sopeutua uusiin ajattelutapoihin luonnollisen mekanismin avulla, eli siten että uudet sukupolvet omaksuvat uudet käsitykset ilman että vanhojen täytyy ehtiä vaihtamaan omiaan. Näin hitaalla muutoksella olisi jopa tietty itseisarvo.

Muutosvauhdin hitaudella on tietysti se myös välineellinen arvo, että näin mahdollisia utooppisia hullutuksia ehditään kokeilemaan kaikessa rauhassa “testiympäristössä” ja todeta utooppisiksi ja hulluiksi – sen sijaan että isot muutokset tehtäisiin kertaheitolla tuotantoon ilman että järjestelmä olisi enää palautettavissa viimeiseen toimineeseen konfiguraatioon. Talouspolitiikassa voi vielä tehdä virheitä ja korjata sotkut myöhemmin. Sosialististen kokeilujen jälkeen oli suhteellisen helppoa palauttaa markkinatalouden instituutiot. Sen sijaan väestöpolitiikan on ehdottomasti onnistuttava ensimmäisellä yrittämällä. Jos monikulttuurisuus ei toimikaan, kokeilua edeltävän asiantilan palauttaminen ei ole mahdollista kuin yhdellä tavalla. Sitä kukaan ei halua käyttää.