Kirjoittaja: Marko Hamilo

Koulussa opetettiin, että ihmiskunnan, tai lähinnä tietysti Euroopan, esihistoriallinen aika jakautuu kivi-, pronssi- ja rautakauteen, ja historiallinen aika antiikkiin, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Arkeologisten löydöksien ja kristillisen kirkon valta-asemaan perustuvat jaot eivät kerro juuri mitään olennaista. Tavallisten ihmisten elämää pronssiesineet eivät helpottaneet mitenkään. Renessanssi mullisti oppineiden maailmankuvan Firenzessä, mutta peruseurooppalaisia se tuskin teki onnellisemmaksi.

Tavallisten ihmisten elämänlaatuun vaikuttaa eniten kokonaistuotannon määrä ja sen jakautuminen. Taloushistoriassa pronssi- ja rautaesineiden vaikutusta tai antiikin ihanteiden paluuta muotiin ei huomaa. Talouskasvu oli 1700-luvulle asti olematonta, ja vähätkin resurssit tuhlattiin hallitsevan luokan palatseihin tai kirkkoihin.

Lajimme historiassa on kaksi todellista käännepistettä: maanviljelys ja teollinen vallankumous. Korkealaatuisen teräksen massavalmistuksen myötä globaali talouskasvu on ollut jatkuvaa. Sähkön, polttomoottorin ja integroidun piirin kaltaiset keksinnöt ovat ylläpitäneet kasvua, mutta ne eivät ole kiihdyttäneet sitä.

Kasvu ja siihen liittyvä ruokavalion ja terveydenhuollon parantuminen ovat parantaneet ihmisten elinoloja nopeammin kuin mitkään muut tekijät tuhansina vuosina ennen sitä. Elämänlaatu, tyytyväisyys elämään tai “onnellisuus”, jos sitä termiä haluaa käyttää, ovat lisääntyneet. Väkivalta, sodat ja henkirikollisuus ovat vähentyneet.

Noin sukupolven ajan elintason edelleen jatkuva kasvu on kaikkein kehittyneimmissä maissa kuitenkin lisännyt onnellisuutta tai tyytyväisyyttä elämään vähemmän kuin ennen. Kasvupolitiikka oli oikeaa onnellisuuspolitiikkaa ennen, mutta onko se sitä enää? Millainen olisi kasvuideologialle vaihtoehtoinen tai sitä täydentävä onnellisuuspolitiikan ohjelma?

 

Minulla ei ole suoranaista vastausta tähän kysymykseen. Ennemminkin haluan esittää varoituksen sanoja siitä, millaisiin onnellisuuspoliittisiin uudistuksiin ei ainakaan pitäisi suin päin lähteä.

Ihmiskunta ei olisi ehkä koskaan kehittynyt nykyiseen kukoistukseensa ilman uudistuksia, joita aikalaiset, tai ainakin merkittävä osa heistä, pitivät epärealistisen utooppisina. Että kansa voisi muka itse hallita itseään? Mitä siitäkin tulisi, jos naiset saisivat päättää omista asioistaan ja pääsisivät samoihin virkoihin kuin miehet? Jos homoseksuaalisuus sallittaisiin, eikö seuraavaksi vaadittaisi oikeutta elää sian kanssa, ja että se olisi yhteiskunnallisesti hyväksyttävää?

Utooppisilla radikaaleilla on usein tapana vedota aiempiin onnistumisiin. Ennenkin koettiin muutosvastarintaa, mutta lopulta kaikki meni hyvin. Jälkikäteen vaikuttaa käsittämättömältä, miksi tasavaltaista ja demokraattista hallitusmuotoa, miesten ja naisten tasa-arvoa tai seksivähemmistöjen oikeuksia on voitu tosissaan vastustaa. Kaikki olisi paremmin, jos vain konservatiivit eivät olisi järkevien uudistusten esteenä.

Tämä argumentti perustuu valikoivaan muistiin. Konservatiivi voi muistuttaa kaikista niistä hulluista utopioista, jotka yhteiskunnallisella suunnittelupöydällä ja poliittisessa manifestissa näyttivät niin rationaalisilta, mutta lopulta osoittautuivat tuhoisiksi. Kommunismia kokeiltiin Euroopassa ja vähän muuallakin lähes sata vuotta. Nyt Euroopassa on meneillään on kokeilu, jossa monikulttuurista maahanmuuttoa yritetään yhdistää anteliaaseen hyvinvointivaltioon. En ota itse kantaa siihen, kuinka hyvin tämä kokeilu on onnistunut – totean vain, että jos se sekä Angela Merkelin, David Cameronin että Nicolas Sarkozyn mielestä on pahasti epäonnistunut, ehkä se ei ihan demokratian tai tasa-arvon kaltainen täysosuma ole ollut.

Empirian valossa sekä radikaaleilla uudistajilla että konservatiivisillä säilyttäjillä (tai ainakin muutosvauhdin hitauden kannattajilla) on siis perusteita katsomukselleen. Olisiko kuitenkin jokin keino arvioida ennalta, millaiset radikaalit uudistushankkeet todennäköisesti päätyvät tuhoon ja millaiset vievät edistystä eteenpäin?

 

Jos vertaa onnistuneita ja epäonnistuneita utopioita toisiinsa, näyttäisi siltä, että yhteiskunnallisia instituutioita tai “pelisääntöjä” voi periaatteessa muuttaa radikaalistikin. Käytännössä uudet säännöt eivät usein ole sen parempia kuin vanhat, mutta aina joskus löydetään aiempia paremmin toimiva käytäntö. Koska se toimii, se myös vähitellen leviää ympäristöönsä kuten hyödyllinen mutaatio. Tällaisia hyötymutaatioita ovat olleet esimerkiksi oikeusvaltio (rule of law), vapaakauppa ja edustuksellinen demokratia. Tärkeämpää kuin se, mitä yhteisiä piirteitä näillä uudistuksilla on, on se, mikä piirre näiltä vallankumouksilta puuttuu. Radikaaleimmatkaan vapaakaupan, laillisuusperiaatteen tai demokratian kannattajat eivät nimittäin ajatelleet muuttavansa ihmisluontoa, vaikka heidän aatteensa olivat ainakin heidän vastustajiensa mielestä utooppisen epärealistisia.

Tuhoisille radikaaleille utopioille taas on tyypillistä se, että ne pyrkivät synnyttämään kokonaan uuden ihmistyypin kasvatuksella, valistuksella ja propagandalla. Mutta kun ihmisluonto vain ei ole muokattavissa. Neuvostoliitto ei pystynyt tekemään Homo sapiensista Homo sovieticusta, vaikka sillä oli siihen totaalinen valta ja aikaakin kolme sukupolvea. Sosialismi halusi uskoa ihmisen luontaiseen solidaarisuuteen, mutta tuotti järjestelmän, jossa jokainen joutui ajattelemaan vain omaa ja lähimpiensä etua. Kapitalismi otti lähtökohdakseen ihmisen raadollisuuden ja oman edun tavoittelun, ja tuotti järjestelmän, jossa riittää jaettavaa huono-osaisimmillekin.

Minusta näyttää, että epärealistinen käsitys ihmisluonnosta uhkaa myös niin sanottujen kulttuurimarxilaisten utopioiden toteutumista. Jos psykologisia sukupuolieroja ei saa kitkettyä pois, olisiko viisaampaa pyrkiä viemään sukupuolirooleja järkevämpään suuntaan kuin yrittää häivyttää niitä kokonaan? Jos ihmisten rasistista taipumusta suosia etnisesti ja arvomaailmaltaan itsensä kaltaisia lajitovereita ei saa pois päältä, ehkä rauhanomaisesti yhteistyötä tekevät kansallisvaltiot olisivat parempi ratkaisu kuin monikulttuurisuus jokaisen valtion sisällä.

 

Viime vuosina virinnyt keskustelu onnellisuuspolitiikasta perustuukin itse asiassa juuri ihmisluonnon parempaan ymmärtämiseen. Sen lähtökohtanahan on havainto, että keskimääräinen onnellisuus jossakin väestössä ei perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen enää juuri kasva siitä, että vauraus yleisesti ottaen lisääntyy. Sen sijaan yksilön onnea lisää usein se, että hänen oma asemansa sosioekonomisella asteikolla paranee. Olemme sosiaalinen eläinlaji, ja ennen kaikkea olemme hierarkisten sosiaalisten suhteiden määrittämä laji.

Ohjeeni onnellisuuspoliitikoille on: älä yritä muuttaa ihmisluontoa, “perisynti” on ja pysyy. Yritä mieluummin sopeuttaa yhteiskunnallisia pelisääntöjä ihmisluonnon raadollisuuteen niin, että siitä seuraa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Ja lue evoluutiopsykologista kirjallisuutta. Muuten et voi tietää, mikä ihmisluonnossa on pysyvää ja universaalia, mikä taas kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muokattavaa.