Kirjoittaja: Terho Pursiainen. Kirjoittaja on jäsen työryhmässä, joka laatii Vihreille uutta periaateohjelmaa kaudelle 2012-2020. Periaateohjelmatyöstä voit lukea lisää ja siihen voit osallistua työryhmän blogissa.

Martin Seligman selittää kirjassaan Flourish (2011): ”— itse asiassa inhoan sanaa onnellisuus, joka on liiallisessa käytössä kulunut suorastaan merkityksettömäksi sanaksi. Se ei ole käyttökelpoinen tieteessä tai kelpaa muuhunkaan käytännölliseen tarkoitukseen  kuten kasvatukseen, terapiaan, yhteiskuntapolitiikkaan tai henkilökohtaisen elämän muuttamiseen.” Lausunto on tärkeä, sillä saman kirjoittajan kirja yhdeksän vuoden takaa (Authentic Happiness) sai monet lukijansa ajattelemaan, että nimenomaan onnellisuus on paras määritelmä sille, mihin talouden ja politiikan olisi tähdättävä.

Onnellisuus talouden tai politiikan päämääränä on monella tavalla ongelmallinen.

Perusongelma on, että onnellisuus on täyttymyskäsite. Lähtökohtana on ihminen, jolle jokin asia on ylen tärkeä, tärkeämpi kuin oma onnellisuus. Onni on sitä, että tämä asia toteutuu hänen elämässään, ja kun niin käy, hän on onnellinen. Onnellisuus on seuraus ja sivuasia siitä, mikä on itseasia. Siitä, että onni on täyttymyskäsite, seuraa, että onnelliseksi ei tulla onnea etsimällä. Onnenonkija tuomitsee itsensä osattomaksi onnesta.

Suuret ajattelijat ovat tähdentäneet, että onnellisuuden saavuttamisen ehtona on onnellisuuden etsimisestä luopuminen. Tästä ei itsestään seuraa, että yhteiskunnan ei voisi mielekkäästi ottaa tavoitteekseen väestön onnellisuuden. Ihmiset voivat pitää kaikenlaisia asioita tärkeinä itseisarvoina, mutta yhteiskunta voi pitää omien toimiensa arvosteluperusteena sitä, kuinka ne vaikuttavat ihmisten onnellisuuteen. Se tarkoittaisi sitä, että valtio väittäisi tietävänsä kansalaisiaan paremmin sen, mikä on kansalaisille todella tärkeää. Kansalainen käsittää väärin, jos esimerkiksi pitää musiikkia itsessään tärkeänä (ja tulee onnelliseksi musiikkia kuunnellessaan, vaikkei kuuntelekaan musiikkia tullakseen onnelliseksi vaan sen tähden, että pitää sitä itsessään tärkeänä). Valtiovalta tietää, että musiikki ei ole itsessään tärkeää vaan tärkeää musiikissa on se, että se tekee kuulijan onnelliseksi.

Jos valtiovalta suhtautuu noin väestön itsessään tärkeinä pitämiin asioihin, se toimii paternalistisesti eli holhoavasti. Vihreä päättäjä ei suhtaudu ihmisiin paternalistisesti, koska se on ristiriidassa vihreille ominaisen yksilön kunnioittamisen kanssa. Niinpä vihreän politiikan arvosteluperusteena ei ole väestön onnellisuus vaan kaikkien niiden asioiden edistyminen, joita ihmiset pitävät itsessään arvokkaina.

Eri ihmiset pitävät eri asioita itsessään arvokkaina. Vihreät korostavat tätä asiaa ja haluavat edistää sitä – sehän on kulttuurista diversiteettiä. Siitä seuraa, että vihreät korostavat sitä, ettei yhteiskunnalla tai taloudella ole yhtä ainoaa oikeaa tavoitetta vaan yhtä aikaa monenlaisia eri tavoitteita.

Vihreä politiikka on siis liberaalista politiikkaa. Liberalismi eroaa ei-liberaaleista ideologioista nimenomaan siinä, että se tähdentää arvojen ja tavoitteiden moneutta ja torjuu kaikki yritykset määritellä talouden ja yhteiskunnan päämääräksi yksi ainoa asia. Onnellisuuspolitiikka olisi ei-liberaalia politiikkaa.