Kirjoittaja: Allan Seuri

Leo Straniuksen ja Terho Pursiaisen puheenvuorot osoittavat mielestäni hyvin joitakin puutteita, joita onnellisuuspoliittisessa keskustelussa on ollut ja joita heidän puheenvuoroillaan ja koko tällä keskustelulla toivottavasti korjataan.

Straniuksen tekstissä tulee esiin se, että monet onnellisuuspolitiikan tavoitteista kuulostavat hyviltä, mutta ovat joko huonosti määriteltyjä, eivät kestä kritiikkiä tai molempia. Otetaan esimerkiksi Straniuksen listan ensimmäinen kohta, jonka mukaan työtä pitäisi vähentää tasaisemmin eli vähentää työaikaa. Mitä tämä tarkoittaa? Itse näen, että tämän voi tulkita mielekkäästi kolmella eri tavalla.

Ensinnäkin se voi tarkoittaa sitä, että kannustetaan kovasti työtä tekeviä tekemään vähemmän töitä, jolloin työtä riittäisi myös niille, joilla sitä ei ole lainkaan. Taloustieteilijät ovat kuitenkin yleisesti ottaen melko skeptisiä sen suhteen, että työviikon lyhentämisellä olisi pysyviä positiivisia vaikutuksia työllisyyteen. Jos kannustetaan asiantuntijatehtävissä toimivaa, ylitöissä puurtavaa toimihenkilöä tekemään vähemmän töitä vaikkapa kovemmalla marginaaliverotuksella, ei tämä työ todennäköisesti siirry niille, joilla on liian vähän työtä. Se vain katoaa. Toiseksikin se voi tarkoittaa sitä, että kannustetaan kovasti työtä tekeviä tekemään vähemmän töitä, koska heidän työntekonsa (ja siitä seuraava tulojen kasvu) aiheuttaa pahaa verta yhteiskunnassa. Tämä on yksinkertaisesti argumentti tuloerojen kaventamiseksi. Jos tämä on tarkoitus, asian voi varmasti esittää suorasukaisemmin, vaikkakin on hyvä huomata, miten tuloerojen kaventaminen käytännössä toimii. Kolmas tulkinta on se, että kannustetaan kovasti työtä tekeviä tekemään vähemmän töitä, koska heidän työntekonsa aiheuttaa onnellisuustappioita heille itselleen ja heidän lapsilleen. No, tässä on otettava huomioon se, että heidän työntekonsa aiheuttaa myös onnellisuushyötyjä ja on tehtävä kustannus-hyöty-analyysi.

Ehkä siinä vaiheessa, kun onnellisuuspolitiikka uhkaa tuottaa lakeja, sen vaatimukset ovat hieman selkeämpiä ja paremmin perusteltuja.

Pursiaisen teksti nostaa hyvin esiin ristiriidan onnellisuuspolitiikan ja liberalismin välillä. Tämä ristiriita ei varmaankaan ole Vihreissä tullut esiin kovin hyvin, koska harva on argumentoinut liberalismin puolesta niin uskollisesti kuin Pursiainen tekstissään tekee.

Pursiaisen mukaan onnellisuuspolitiikka johtaisi siihen, että valtio väittäisi tietävänsä kansalaisiaan paremmin sen, mikä kansalaisille on todella tärkeää. Minusta tässä ei ole periaatteellisesti mitään ongelmaa. Vaikka on totta, että yksilöt tietävät paljon siitä, mikä heidät tekee onnelliseksi ja toimivat sen mukaan, näin ei välttämättä ole aina. Saman asian voi ilmaista myös niin, että vaikka vapaus valita yleensä tuo onnea, näin ei välttämättä ole aina. Se, että ihmisten omat valinnat synnyttävät mahdollisimman suuren onnen on testattava väite eikä mikään annettu totuus.

Kuten onnellisuutta tutkinut taloustieteilijä Justin Wolfers on sanonut, onnellisuus ei ole mitenkään radikaali agenda. Se on politiikkaa (public policy) siinä missä muukin. Mitataan onnellisuutta, katsotaan, mitkä tekijät ovat yhteydessä siihen, tehdään arvioita syy-seuraussuhteista ja edistetään niitä tekijöitä, joiden ajatellaan aiheuttavan onnellisuutta. Luotamme muillakin aloilla siihen, että tieteilijät osaavat hommansa ja poliitikoille voidaan antaa mandaatti päättää tällaisista asioista, joten miksi emme tekisi niin onnellisuuspolitiikan kohdalla? Eri asia on tietysti se, jos Vihreät irtisanoutuisivat yllä esitetyn kaltaisesta politiikasta ja lopettaisivat holhoamisen kannattamisen. Ajateltaisiin joko niin, että holhoaminen on periaatteellisesti väärin tai että poliitikkoihin ei voida luottaa, vaikka holhoaminen olisi periaatteessa hyväksyttävää ja mahdollista.

Tunnustetaan tosiasiat: kun politiikalla pyritään vaikuttamaan ihmisten valintoihin, ollaan sitä mieltä, että ihmiset eivät itse osaa valita oikein – heidän henkilökohtaisista valinnoistaan tulee yhteisiä asioita, joista on päätettävä yhdessä. Millaisia töitä ihmisen sopii tehdä, ja kuinka paljon? Mitä hänen tulee syödä ja juoda, ja kuinka paljon? Vaikka holhous ja paternalismi kalskahtavat ikäviltä, ne ovat politiikan ydin, jota Pursiaisen liberalismi rajoittaisi radikaalisti.