Kirjoittaja: Allan Seuri

Viimeisten vuosisatojen talouskasvu ja sen sivuvaikutukset ovat, kuten Marko Hamilo avauspuheenvuorossaan muistuttaa, mahdollistaneet elintason räjähdysmäisen kasvun. Talouskasvun ansiosta voimme hallan, tautien ja puukon pelkäämisen sijaan keskittyä miettimään sitä, miten voisimme yhdessä järjestää asiat niin, että mahdollisimman moni olisi mahdollisimman onnellinen. Tämä vieläpä tilanteessa, jossa suomalaisten keskimääräisessä elämäntyytyväisyydessä ei ole edes valtaisan paljoa parantamisen varaa (8 asteikolla 1-10). Esitän tässä ensin pari huomiota Hamilon tekstiin liittyen, minkä jälkeen nostan esiin haasteen, joka onnellisuuspolitiikan on ratkaistava jos se haluaa tehdä yksilöistä ja heidän muodostamistaan yhteiskunnista onnellisempia. Lopusta löytyy hieman lukuvinkkejä, jos joku haluaa tutustua tekstin aiheisiin tarkemmin.

Yksi populaarin onnellisuuspoliittisen keskustelun lähtökohdista on perinteisesti ollut se, että tietyn vaurausrajan jälkeen talouskasvun ja onnellisuuden välinen yhteys häviää, ja että länsimaat ovat jo ohittaneet tämän rajan. Tähän Hamilokin viittaa tekstissään. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Viime vuosina on tullut tutkimuksia, joiden mukaan rikkaammat maat ovat köyhiä onnellisempia, eikä yllä kuvatun kaltaista rajaa ole löydettävissä. Myös onnellisuuden muutokset ajassa ovat näiden tutkimusten mukaan yhteydessä tulojen muutoksiin. Tulokset eivät kuitenkaan ole kiistattomia, mutta ei pidä antaa faktojen tai niiden puutteen tulla hyvän poliittisen agendan tielle. Onnellisuudesta voi ja on syytä keskustella sillä aikaa kun tutkijat muodostavat käsityksen siitä, mitä tiedämme ja mitä emme. Siinä saattaa kestää.

Raadollisuus on ihmisten mukaan heidän luontonsa näkyvin piirre. Raadollisuus voidaan nähdä vaikkapa Hamilon esiin nostamasta monikulttuurisuudesta. On väärin antaa ihonvärin vaikuttaa arvioon siitä, onko hädässä olevan kansalaisen kurja tila huonoa onnea vaiko huonoja valintoja. Mutta vaikka haluaisimme asian olevan toisin, solidaarisuuden tunne ei ole värisokea ja maahanmuutto voi lisätä painetta hyvinvointivaltiota kohtaan. Jos haluaa edistää suomalaisten onnellisuutta, on vaikea perustella avoimempia rajoja. Mikäli onnellisuuspolitiikka löytää kannatusta Vihreissä, maahanmuutto voi toimia lakmustestinä sille, onko onnellisuus vain muille tavoitteille alisteista retoriikkaa vai kaikki politiikan osa-alueet läpäisevä ajatus.

On ihmisiä, jotka huutavat ”Entäpä kulttuuri ja asenteet!” kun he kuulevat puhuttavan ihmisluonnosta. Ja he ovat oikeassa siinä, että myös kulttuurilla on merkitystä ja se voi muuttua. Ongelma on se, että sitä on vaikea muuttaa tietoisesti ja osata ennustaa noiden muutosten kokonaisvaikutuksia. On vaarana, että puhumalla onnellisuuspolitiikasta me teemme kansalaisista onnettomia.

Konservatiivit ovat liberaaleja onnellisempia. Osa erosta selittyy taustatekijöillä, mutta maailmankuvillakin on oma vaikutuksensa, kuten odottaa sopii. Konservatiivit uskovat maailman olevan meritokraattinen – jokainen on oman onnensa seppä ja jokainen saa suunnilleen ansionsa mukaan. Tämän perusteella ei ole ihme, että he ovat liberaaleja onnellisempia. Jokainen onnellisuusopas kehottaa katsomaan maailmaa optimistisesti ja näkemään haasteet mahdollisuuksina tehdä omasta elämästään sellaista, kuin itse haluaa. Mutta vaikka yksilön ei ole niin hyvä ajatella, poliittiset päätökset vaikuttavat hänen mahdollisuuksiinsa olla onnellinen.

Meritokratiaan liittyy se, että konservatiivit pitävät maailmaa oikeudenmukaisena. Tämä auttaa heitä olemaan onnellisempia ja rationalisoimaan muun muassa kasvavan epätasa-arvon. Pitäisikö siis pyrkiä tekemään kaikista Panglossin kaltaisia maailman oikeuttajia? Tässäkin strategiassa on vaaransa. Mitä enemmän annamme tuloerojen kasvaa, sitä vähemmän jokainen on oman onnensa seppä. Tällöin ihmisten onnellisuutta alkaa vähentää kognitiivinen dissonanssi: he haluaisivat uskoa oikeudenmukaisuuteen ja omiin kykyihinsä, mutta se on vaikeaa jos näkee ihmisten syntyvän kurjuuteen, josta he eivät voi omin voimin nousta.

Onko onnellisuuspolitiikassa siis jonkinlainen mikro- ja makrotasojen ristiriita? Vaatiiko onnellisuus eri asioita yksilöiden ja yhteiskunnan tasolla? Tämä on hyvin mahdollista. Kullekin meistä tekee hyvää olla kiitollinen ja uskoa omaan kykyyn tehdä elämästä sellainen kuin haluaa. Mutta jos kaikki uskomme näin ja äänestämme sen mukaisesti, meidän on vaikeampaa olla kiitollisia ja uskoa kykyymme takoa oma onnemme.

 

 

Lukuvinkkejä:

Tulot ja onnellisuus:

Hyvä nykytilan katsaus on tämä Carol Grahamin kevyt teksti, jossa hän viittaa myös mainitsemiini tutkimuksiin.

Etnisyys ja solidaarisuus:

Layard varoittaa maahanmuutosta ja yleisestä muuttoliikkeestä teoksessaan Happiness : Lessons from a New Science (ss. 179–180).

Hyvinvointivaltion, etnisen fragmentaation ja maahanmuuton yhteyksistä ks. esim. seuraava kirjallisuuskatsaus ja sieltä löytyvät lähteet:

Stichnocht & Van der Straeten: Ethnic Diversity and Attitudes Towards Redistribution: A Review of the Literature [pdf]

Maailmankuvat ja onnellisuus:

Napier & Jost: Why Are Conservatives Happier Than Liberals? [pdf]